tietolaatikko

Kirjailija, rovasti, psykoterapeutti

Julkaisut:

Kiireesti nyt, monsieur Artaud! Tapani Tukiainen, (208 s.) Valmiixi, 2018

Tanssien ylös Jerusalemiin, Tapani Tukiainen, (272 s.) Valmiixi, 2017

Pedron Tähti - Ranskalaisellä tiellä Canterburystä Roomaan, Tapani Tukiainen, (257 s.) Enostone Kustannus, 2016

Munkin matkassa, Tapani Tukiainen, (395 s.) Kustannuskynnys, 2012

Lintukuningatar, Tapani Tukiainen, (190 s.) Nordbooks, 2009

Kivipallo -Matkalla Pyhiin, Tapani Tukiainen, (308 s.) Porvoon Julmapaino, 2006

Salkutta Lentelevä Sherpa -Vaellus- ja unipäiväkirja, Tapani Tukiainen, (196 s.) Porvoon Julmapaino, 2004

Suuntana Base Camp -Vaelluspäiväkirja Nepalista, Tapani Tukiainen, (216 s.) Myllylahti, 2001





tiistai 8. elokuuta 2017

Pyhän Olavin reitin varrella 16.8.- 14.9.2017

1. Kiitos, Birgitta. Voi kiitos!

   Talorypäs metsäaukion keskellä nosti odotukset kuninkaallisen historiansa takia tavallista ylemmäs. Pelargoniat tervehtivät ikkunaruutujen takaa ja tallattu polku johti mökistä toiseen, mutta missä viipyivät ratsuja vastaan ottavat tallirengit? Missä huliviliprinssi Kruunu Kallea, sittemmin Ruotsin kuningas Kaarle XV:tta, tervehtineet auliit emännät?
   Jämtkrogenin Kungsstuganin ovi oli teljetty. Riippulukon avaaminen edellytti soittamista numeroon, jossa särisi fru Kärstin Leanderin jättämä viesti, ties koska ja missä tilanteessa yöpyjille saneltu
   "Yritä vielä", kehotin paikalle ilmestynyttä Micheliä, rinkkansa laskenutta tanskalaista. Reippaalla pyhiinvaeltajalla oli hallussaan kielen lisäksi Ruotsin suuntanumerot.
   "Ei onnistu. Siellä ei vastata."
   Tanskalaisen jatkettua matkaa Birgitta Birgersdotter kömpi vesisoikkoineen ylös talon takaa löytämältämme lähteeltä. Bjärne Mattson, hänen uskollinen aseenkantajansa, seurasi lukon avaamisponnisteluja. Olin haravoinut seinäpinnat, ovet ja kaikki tuherrukset mutta lukon numeroyhdistelmää en vain löytänyt. Kuhmuisen maitotonkan kylkeen liimattuja numeroitakin, 7841, piti tietenkin kokeilla.
   Kuninkaantuvan sisäpuolella poluntallaajaa kutsuivat pyöreä pöytä, rottinkituoli ja neljä siistiä sänkyä. Avonaisella lasikuistilla, oven tällä puolella, makuusijaksi oli kelvattava soukka puupenkki. Olisi ollut viisasta jatkaa matkaa, mutta seitsemän kilometriä seuraavaan kohteeseen, Stor-Harrsjönin majalle, tuntuivat siinä hetkessä ylipääsemättömiltä. Sitä paitsi oli enää hetki hämärän laskeutumiseen.
   Pyhimys luki ahdinkoni, minä kuvittelin.
   "Rovasti, ei hätää. Minä en heikkoja huonoja kiusaa", Birgitta tuumi.
   "Anteeksi?" kakistelin.
   "Toimeksi nyt. Pyörittäkää lukon kiekoista esiin numerot 148", hän totesi.
   Lukko räpsähti auki ja nariseva vanha ovi sen myötä. Bjärne Mattson purskahti hekottamaan. Vettä ryystävät hevoset nostivat valppaina päätään.
   "Mistä tiesitte, principessa? Miten saatoitte? ihastelin.
   "Tässä iässä sitä hallitsee jo yhtä ja toista", Birgitta nauroi tönäisten tyytyväisenä kukkavaasina toimivaa raskasta maitotonkkaa. "Ei mutta sisälle nyt siitä!"
   Yöstä tuli kylmä ja kaikki kuningas Kaarle XV:lle suodut palvelukset puuttuivat. Sähköä ei ollut eikä mitään lämmitystä. Mustunut takka oli omistettu aikoja sitten kynttilöille, kirjoille, runsaina pursuaville pikkuesineille.
   Ei aikaakaan kun olin valmis.
   Loksautin talon nurkalla käytyäni oven hakaan.
   En kai, minä onneton ruoja, pelännyt tällä vanhoja tarinoita pursuavalla tanhualla?
   Tultiinko pihamaalla rymistelemään? Kurkisteltiinko pelargoniruukkujen takaa? Entä mitä tapahtui rakennuksen lukitussa toisessa kerroksessa? Oliko kulttuurikuningas ja naisten kaataja Kaarle XV ollut ehkä matkalla Norjaan, Nidarosiin? Vai oliko hän ollut sieltä tulossa? Mihin oli majoitettu tässä ruohon ja nokkosten ympäröimässä kievarissa kuninkaan seurue?
   Pyhä Olavi oli seurannut ihmettelyäni huoneen hämärtyvältä seinältä. Toistakymmentä vuotta vanhassa julisteessa tämä Stiklestadin taistelujen sankari uhosi ylös kohotetuin nyrkein, kiiltävine kypärineen ja vihan täyttämine huutoineen. Sotasankarin kaulalla heilui risti. Hengellinen pyhimys ja pohjoismaisten pyhiinvaellusten loistava kohde, todellakin. Voi herra Jumala!
   Suljin silmät ja aloin heijata itseäni uneen.


Pyhän Olavin reitille elokuussa 2017

1. Piikkiä kantapäähän ja matkaan

     Maanantaina suuntaan Tukholman Arlandan kautta Sundsvalliin ja sieltä Pyhän Olavin reitille Trondheimiin. Siis Pyhän Olavin eli Tronheimin Nidarosiin haudatun Norjan kuninkaan kaukaa 1000 -luvulta ja sittemmin Norjan kansallispyhimyksen. Tätä 550 kilometrin taivalta on kunnostettu EU -rahoin, tien varrelle on saatu opasteviitat ja reitti on johdettu sivuun Skandinavian Kölivuoristoa halkovalta pikitie E 14:sta. Arviolta 20 kilometrin välein löytyy ruotsinkielisen opaskirjan mukaan hotelleja, majataloja, vaatimattomampia yösijoja, joten teltan sijasta tyydyn kevyeen makuupussiin (Staffan Söderlund, Marie Sjöström: S:t Olavsleden. Vidmarksbiblioteket 2016). Pariin kertaan evästä pitää varata vuoritaipaleella kahdeksi päiväksi. Reitin kulkeminen on ajoitettu oppaassa vajaaksi kuukaudeksi, 29 päiväksi. Matkan varrella ohitetaan Ruotsin puolella muun muassa Östersund ja talviurheilupaikka Åre. Korkeimmillaan kavutaan 640 metriin Norjan rajan tuntumassa.
    Pyhän Olavin pyhiinvaellus- ja kauppareitti on meille suomalaisille entuudestaan tuttu. Keskiaikaiset lähteet kertovat harjoitetun turkiskaupan ohella muun muassa kokemäkeläisen talollisen Henrik Jasperinpojan patikoinnista Nidarosiin Pyhän Olavin haudalle kesällä 1538. Henrik oli todennäköisesti sairastunut, koska laaditutti perillä Trondheimissä asiakirjan omaisuutensa jaosta, jossa talo meni tyttärelle ja osa talon maista palveluksia suorittaneelle naapurille. Satakuntalainen oli pitänyt vaellusta todennäköisesti sen verran vaatimattomana Roomaan ja Santiago de Compostelaan suuntautuvien kaukovaellusten rinnalla, ettei ollut nähnyt aiheelliseksi testamentin laatimista ennen vaellusta.
    Takuuvarmaa ei ole yhdenkään pyhiinvaeltajan perille ja takaisin pääseminen niinkuin ei jokapäiväinen sängystä nouseminenkaan. Kortisonipiikin saaminen temppuilevaan kantapäähäni varmisti omalta osaltani rinkan pakkaamisen. Ensimmäisellä vaelluksellani Santiagoon vuonna 2003 kannoin samaa harmillista vaivaa mutta pääsin kuin pääsinkin perille viimeiset päivämatkat kinttuani sadatellen (Kivipallo. Matkalla pyhiin. Porvoon Julmapaino 2006).

2. Birgitta Birgersdotter ja hänen tuima aseenkantajansa

    Pyhiinvaellus Roomasta Jerusalemiin heitti eteeni niin Ruotsin Pyhän Birgitan ja hänen aseenkantajansa Bjärne Matssonin kuin koko liudan Italian puolella seurueeseen liittyneitä. Istutuspellolta mukaan lähtenyt Naveed kumppaneineen harmitteli Galilean vuorilla Birgitta Birgerdotterin perään ampaisemistaan, mutta osoittautui sateessa ja maantien pölyssä muiden pyhiinvaeltajien kannustajaksi. Naveed tarttui kitaraansa ja viritti niin Ramallahissa kuin Jerusalemin Getsemanessa meitä vaeltajia yhdistäneet laulut. Pyhiinvaelluksen päätyttyä pakolaiskaverit onnistuivat livahtamaan takaisin Länsirannan Nablukseen ja saivat pian oleskeluluvat Palestiinan valtion tuoreeltaan tunnustaneesta Ruotsista.
    Mitä kavereille kuului nyt, kolme vuotta vaelluksen jälkeen? Entä missä tilanteessa eli niskojaan nakellut Birgitta Birgersdotter, kuninkaiden ystävä ja ruotsalainen ylimystörouva, joka oli ottanut pyhiinvaeltajien joukon komentoonsa. Kantoiko principessa sydämessään ikuista kutsumusta rukoushetkien ja completoriumien pitämiseen?
    Vaikka Olavin polku tuli olemaan pitkä ja mutkikas, oliko se kuitenkaan riittävän pitkä iloisten yllätysten ja jälleennäkemisten kohtaamiseen? Tohtori Martin Lutherin kanssa vaeltaessani kohtasimme maantiellä kauniin unikkopellon jälkeen isä Luigin, joka vei meidät fransiskaanikirkolleen (Munkin matkassa. Kustannuskynnys 2012). Neljä vuotta myöhemmin pieni Fiat jarrutti samalla tiellä ennen Roomaa ja auton ikkunassa hymyilivät samat tutut kasvot (Pedron tähti. Ranskalaisella tiellä Canterburystä Roomaan. Enostone 2016).
    Varmin tapa olla kohtaamatta näitä pyhiinvaellusten lystikkäitä sattumuksia on panna kätensä ristiin ja toivoa. Mutta siitä huolimatta. Voihan hiivatti, silti silti!
   
   
  


  

maanantai 7. elokuuta 2017

Uusi Valamo heinäkuussa 2017

1. Hellyttävä lammas, 20 senttiä

   Katseeni osui Tuohuksen luostarimyymälässä sisääntulijoita ensimmäisessä pöydässä tervehtineisiin valkoisiin pehmolampaisiin. Muistin pörröttäneeni sellaisen kiharaa turkkia myymälässä aikaisemminkin. Lammas killitti minua tummine nappisilmineen ja hymyili elävän tuntuisesti. Harmittelin etten ollut lapsi enkä pystynyt tinkaamaan sitä isältä tai äidiltä kainalooni..
   "Katso kuinka se on suurenmoinen!" äimistelin.
   "Olet jo riittävän vanha. Osta pois", tuumi Sirkku.
   Ikäni suomat mahdollisuudet paukahtivat minulle iloisena yllätyksenä. Eivätkä ne edellyttäneet tuekseen edes diagnosoitua tai kotikonstein määriteltyä dementiaa. Yli seitsenkymppisenä minulle suotiin oikeus tarttua leikkilampaaseen ja istuttaa se kirjoituspöytämme nurkalle. Miehiseen pääkallolla tai sarviaan ojentelevalla häränpäällä somistamiseen olisin voinut ryhtyä piispallisen esikuvan mukaan jo työikäisenä.
   Oi kiitos vihjeestä, vaimo! Kiikutin lampaan ja sylillisen Valamon mustaa teetä kassalle.
   Siinä se on katsellut minua läppärin viereltä jo useita viikkoja. Sen pää on aavistuksenomaisesti kallellaan ja sen silmistä luen hämmästelevän pilkkeen. Joka toisella kerralla se utelee mitä olen kirjoittamassa ja joka toisella kerralla se tinkaa että ymmärränkö myös kirjoittamani. Kerron sille ettei oman tekstin ymmärtäminen saatikka sen heittojen takana seisominen ole meidän ihmisten maailmassamme ollenkaan tärkeää.

2. Jan Fabren kultainen rusettia kantava karita.

   Pääsin todistamaan alankomaalaisen Jan Fabren Louvressa esillä olleesta kultaisesta karitsasta syntynyttä kinaa. Riitelyn osapuoliksi osuivat pyhiinvaellusseurueestamme mamma Assunta ja signorina Chiara, yksi hänen tytöistään. Mamma siveli kultaisesta karitsasta otettua valokuvaa ja kertoi haaveilevansa hienosta ranskalaisesta bordellista. Omaisuus takaisi hänelle tienvarsilla juoksemisten jälkeen turvallisen ja ylellisen loppuelämän. Hän saisi maata divaanilla Jan Fabren jumalainen karitsa sylissä, silittää sitä ja oikoa sen rusettia. Se tyrkkäisi puolestaan kultatuoksuisen päänsä madamen syliin...
   Palkollinen Chiara ponkaisi pystyyn ja huusi mamman suotta himoitsevan itselleen kimaltelevia rahoja ja bordellia, sillä ne eivät olleet häntä varten. Tilanne kärjistyi mamman todettua, että hän pystyisi omaisuutensa turvin huolehtimaan paremmin myös Chiarasta ja muista tyttöraasuistaan. "Teidän tyttöraasunne!" puuskahti Chiara ja kielsi kaipaavansa entistä elämäänsä. Hänellä oli nyt tämä Jerusalemin vaellus ja sen kultakukkasena seuruetta paimentava Birgitta Birgersdotter, hänet maantien laidalta pelastanut ruotsalainen principessa, joka oli luvannut opettaa hänelle ratsastamista.
   "Kultakukkanen? Minkälaista kieltä sinä käytät?" päivitteli mamma Assunta.
   "Birgitan imettäjä kutsui aikoinaan rouvaa tällä nimellä. Minä olen nyt tällä matkalla hänen uskollinen pikkupiikansa", Chiara selitti silmät loistaen.
   Riita kärjistyi mamma Assuntan todettua tytön oppineen tietysti jopa rukoilemaan ja kadottavan siinä hullutuksessa arvokkaan nuoruutensa. Chiara polki jalkaa ja kähisi falsettiin kohonneella äänellä menettäneensä nuoruutensa maantien rupisilla penkoilla mamma Assuntaa ja hänen tyttöjään seuratessaan.
   Oli onni ettei madame selannut kiihdyksissään Jan Fabren loisteliasta Louvre -taidekirjaa yhtään sen pidemmälle. Seuraavalla aukeamalla kultaisen pikku karitsan tarina oli näet jo loppu. Karitsa retkotti lasivitriinin sisällä jalat oikosina.Pää ei liikkunut, kaulan ympäri kiedottu rusetti oli tehtävänsä hoitanut. Minäkään en osannut pidättää liikutustani: "Oi katso! Siinä se lepää liikkumattomana ja kyljellään Herran Voideltu ja Jumalan Karitsa..."
   Mielleyhtymää ja ajatusta Jumalan Karitsasta oli vaikea välttää. Lasivitriinin takana seinällä koreili nimittäin kruusatuissa kehyksissä vanha maalaus, suurikokoinen taideteos, joka esitti Jeesuksen puolialastoman ruumiin hilaamista varovaisesti alas ristiltä.

3. Jumalallinen liturgia ja veljeni Hannu

   Seisoin vierelleni ilmestyneen Hannun kanssa sunnuntaiaamun liturgiassa. Olimme puuhanneet lähtöä Lintulan luostariin mutta jäimme kuitenkin Valamoon. Kyseessä oli liturgiaan osallistumisen lisäksi kaverini ja hänen vaimonsa hyvästeleminen. Lauletuista sanoista en saanut kuin osittain selvää mutta kirkon parvelle sijoittunut Konevitsa kvartetti lauloi vastauksiaan ja osuuksiaan kuin taivaasta laskeutuneet Herran enkelit. Kvartetti oli yrittänyt tainnuttaa kuulijansa reippaalla laululla jo illalla viinituvassa mutta sen aika oli koittanut vasta aamulla, vasta nyt.
   "Ota tuosta", Hannu sanoi kantaen käsissään palan leipää. "Sinulla olisi ollut lupa käydä noutamassa se itsekin."
   Tein seisoessani tuskin ainuttakaan ristinmerkkiä. Olisin kyllä hallinnut tämän taidon mutten siinä tilanteessa kyennyt. Mutta Hannu teki merkit niin kuin kunnon ortodoksille kuului. Rukoili, polvistui alas kirkon lattialle ja oli mukana monipolvisessa liturgiassa, josta itse aistin pelkän koristeellisen ja itseään kauniilla tavalla toistavan pinnan. Ja tietysti ne ihanasti laulavat enkelit, miehiset sanansaattajat, joista näin yhden menevän alle kymmenvuotiaan pojan kanssa pyhälle aterialle.
   Pikisilmäinen lammas katsoo minua muistellessani tätä veljeni Hannun vuoksi merkittäväksi muodostunutta jumalallista liturgiaa. Tätä Valamon miesluostarin pääpyhäkössä näkemääni, tätä ikonien, suitsutuksen ja pyhän oven suunnalta kantautunutta palvelusta. Suljen silmäni ja kuulen pääni sisällä edelleen sen laulun:
   "Muisteltuamme kaikkein pyhintä, puhtainta. siunatuinta, kunniallista Valtiatartamme, Jumalansynnyttäjää, ainaista Neitsyttä Mariaa ynnä kaikkia pyhiä antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan. haltuun."
   "Sinun haltuus, Herra."
   Pöydällä lepää Valamon karitsan vierellä Jumalallinen liturgia, näpsäkkä punakantinen käsikirja, jonka ostin Tuohuksesta samassa yhteydessä kuin lampaan. Kirja tuntuu kutkuttavasti juuri kämmenten sisään sopivalta, jossa se voisi palvella jos näitä liturgioita vielä suorittaisin ja jos uskoni olisi osunut evankelis-luterilaisen sijasta ortodoksiseen. Kulunut aika kertoo, että jotkut rohkeat ja onnekkaat ovat pystyneet näitä sidoksiaan kirkkojemme sisällä myös vaihtamaan.



lauantai 3. kesäkuuta 2017

Pyhiinvaellus Pariisiin huhtikuussa 2017

1. Café de Flore

    Espressot asiakkaita pullistelevassa Café de Floressa merkitsivät konkreettista askeleenottoa pitkään seuraamani Antonin Artaud´n perään. Samasta talonnurkkaovesta oli astunut kahtena viimeisenä elinvuotenaan tämä ranskalainen kirjailija ja teatterinuudistaja, jonka ajatukset olivat pyörineet mielessäni 1980 -luvulta saakka ja josta olin kirjoittamassa parhaillaan romaania. Vinkit Artaud´n liikkumisista Pariisissa olin saanut ikätoveriltani Johanna Enckeliltä, kirjailijalta, dramaturgilta ja teatteriohjaajalta (Johanna Enckell, Antonin Artaudin jäljet ranskalaisessa teatterissa, Like 2003).
   Johanna Enckell oli suunnannut Pariisiin innokkaana opiskelijana 1950 -luvun puolivälissä. Voin mielessäni kuvitella mitä hänen ranskalaiseen teatteriin tutustumisensa oli merkinnyt muun muassa ohjaaja Jean Vilarin ja espanjalaisen näyttelijälegenda Maria Casarèsin tapaamisineen, jolloin itsensä Antonin Artaud´n kiihkeän kuumeisista vuosista ei ollut kulunut vielä kymmentä vuotta. Enckell mainitsee yllättyneensä Pariisin hajusta, joka ei saanut selitystä pelkistä keskustan Halleista, vaan jonka lähteen ajattelen olleen kutkuttavuudessaan mystisempi.
   Antonin Artaud´n teatterinäkemykset olivat eläneet voimakkaina ja käsin kosketeltavina niin mainitsemani Jean Vilarin kuin Artaud´n pitkäaikaisen ystävän, ohjaaja Jean-Louis Barraultin, samoin kuin muun muassa Roger Blinin, Peter Brookin ja Jean Genetin töissä. Mutta kysymys oli ollut heidän kohdallaan ainoastaan teatterista. Artaud itse oli elänyt niin intohimoisesti ja pohjamudissa kyntäen ettei kenestäkään ollut hänen seuraajakseen.
   "Artaud´n käppänän" (hänen itsestään käyttämä nimi) Pariisissa liikkumisen jäjillä olin siis minäkin. Nuuskimassa, pyörittelemässä levottomasti päätäni, kuulostelemassa. Pesunkestävällä ja persoonallisista motiiveista rakentuvalla pyhiinvaellusmatkalla todellakin. Ja tämä kaikki kohdallani vasta nyt, elämäni tässä vaiheessa: vanhana miehenä, ikääntyneenä, ensikertaa tähän kulttuurin metropoliin poikenneena.
   Ivryn kaupunginosassa sijaitsevaa mielisairaalaa ja sen puutarhapaviljonkia en vaimoni kanssa netin kartoilta ja listoilta löytänyt. Kukaties paviljonkia ei enää ollut. Todennäköisesti se kuuluisa kenkäkin, jota Artaud oli ollut sovittamassa jalkaansa viimeisenä aamuna keväällä 1948, oli viskattu roskikseen. Sairaalan puutarhapaviljongissa oli asunut Enckellin mukaan ennen Artaud´ia tämän arvostama Gérard de Nerval, hänen kohtalotoverinsa, onnettoman päätöksen elämälleen hankkinut ranskalainen kirjailija.
   Artaud´n käyttämä metro Jussien asemineen löytyi entiselta paikaltaan, Seinen vasemmalta rannalta. Samoin kuin Latinalaiskorttelin ohella ne kujat ja Boulevard Saint-Germain, joita pitkin ranskalaisemme kulki päivittäin tapaamaan ystäviään Café de Floreen. Tähän 1800 -luvulta peräisin olevaan kahvilaan, jonka kulturellissa kuhinassa viihtyivät Artaud´n lisäksi muun muassa Jean-Louis Barault ja jonka olivat valinneet monien muiden ohella myös eksistentialistit Jean Paul Sartre ja Simone de Beauvoir.
   Kahvilan tyhjäksi jäänyttä yläkertaa somistivat ikkunoiden takana pursuavat kukat ja kasvit, runsautta pullisteleva viherhuone, kukkaiskahvila toden totta. Alakerrassa paksua ja lämmintä ilmaa olisi voinut tökätä kepillä.
   "Katsos tuota!" ilahduin ojentaen kahvilan historiasta kertovaa tablettia mainintoineen Antonin Artaud´sta. "Pablo Picassokin on mainittu. Ei huono."
   Listauksessa olisi mielestäni riittänyt Artaud´n nimi. Ikään kuin nämä muut olisivat alentaneet kahvilan arvoa ja jättäneet hänet muiden merkkihenkilöiden varjoon. Päästyämme ulos kadulle vaimolla sytytti.
   "Haluatko että otan sinusta kuvan?" hän kysyi.
   "Hyvä ajatus, toki toki," innostuin.
   Parin korttelin päässä Seinen suuntaan poikkesimme lyhyelle Rue des Beaux-Artsille. Tämän välikadun, kuten muidenkin lähikatujen, liiketilat täyttyivät taidegallerioista. Johanna Enckell kertoo miten välikadulla toimineessa Galerie Pierressä kuka tahansa saattoi parin heinäkuisen viikon ajan piirrättää muotokuvansa Artaud´lla. Muotokuvansa tai karrikoidun pilakuvansa.
   Entä itse piirtäjän ilmeet, hänen kasvonsa?
   Moneen kertaan olin niitä hämmentyneenä katsellut.
   Hänen piirtämästään omakuvasta vuodelta 1946, kahta vuotta ennen kuolemaa, välittyi samaa pohjatonta elämäntuskaa kuin hänen valokuvastaan kolmikymppisenä uljaana näyttelijänä elokuvassa Jeanne d´Arcin kärsimys. Tosin ruumis oli rapistunut ja syvät rypyt ilmestyneet, mutta miehen silmistä heijastuva lohduton ja synkkä pohjavire oli säilynyt. Mies oli sama, ja sama oli miehen selittämätön tuska ja ahdistuneisuus.
   Tapasiko Antonin Artaud Café de Floressa hengenheimolaisensa, näyttelijä Maria Casarèsin? Uskon että espanjalainen olisi pystynyt nuoruudestaan huolimatta tarjoamaan hänelle samaa kuin Balin teatteri Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1931. Räväkkyyden ja ehdottoman tinkimättömyyden ohella jotakin mukaansa tempaavaa, huolet ja eksistentiaaliset murheet pois sulkevaa. Jotakin sellaista, josta hän kirjoittaa: "Ruton tavoin teatterissa hehkuu jokin kummallinen aurinko, huikaisevan voimakas valo, jossa kaikki vaikea ja mahdoton näyttää yhtäkkiä muutuvan normaaliksi elämän ainekseksi (Antonin Artaud, Kohti kriittistä teatteria. Otava 1983)."

2. Odéon-Théatre Francais

   Pysähdyimme Odéonille vievän pienen aukion laidalle. Ei niin, etteikö Kansojen teatterin interiöörilläkin olisi ollut minulle merkitystä, mutta silmiemme eteen avautunut rakennus massiivisine pylväikköriveineen sai tällä kertaa riittää. Oli helppo kuvitella, että teatterin pramealla julkisivulla olivat liehuneet punaiset ja mustat liput vuoden 1968 keväällä, kun teatteri oli muuttunut valtauksen myötä työläisten kohtaamispaikaksi.
   Sitä edeltänyt kahakka oli tapahtunut Jean Genetin Kaihtimien esityksessä huhtikuun lopulla 1966. Ranskan Algerialaissodan vastainen näytelmä oli kerännyt katsojien joukkoon Algerian sodan laskovarjohyppääjiä ja sotakoulujen oppilaita. Johanna Enckell kertoo, miten savupommit räjähtelivät, tuolien istuimia viskottiin lavalle, parvekkeilta hypittiin näyttelijöiden ja teknisen henkilökunnan niskaan. Jean-Louis Barrault oli saanut päättäväisyydellään väkivaltaisuudet loppumaan ja esitys pääsi jatkumaan.
   Välien selvittely ei ollut kuitenkaan sillä selvä. Jean Genetin näytelmästä taitettiin peistä jopa maan kansalliskokouksessa, jossa kysyttiin voidaanko verovaroja käyttää näytelmään, joka kyseenalaistaa Ranskan armeijan. Odéonin toiminta ajettiin alas ja Barrault menetti virkansa teatterin johdossa.
   Meni 17 vuotta ennen kuin Kaihtimet esitettiin seuraavan kerran Ranskassa. Algerian sota oli jäänyt kauas taakse, mutta Jean Genetin tekstillä nostettiin esiin Ranskan maahanmuuttajapolitiikka ja eurooppalaisten toiminta kolmannessa maailmassa.
   Kaihtimet oli liki sadan roolin esityksenä mielestäni ennen kaikkea espanjalaisen Maria Casarèsin näytelmä. Hän esitti Ranskasta palaavan algerialaisen muurarin Saidin äitiä niin näytelmän ensiesityksessä Odéonissa kuin Nanterressa lähes 20 vuotta myöhemmin. Patrice Chéreau halusi ohjaajana saada hänet toistamiseen tähän suuren naurun rooliin. Kannuksensa Maria Casarès oli hankkinut lapsuudessa Pohjois-Espanjan köyhässä Galiciassa, missä rakastetaan paskalle ja kuselle haisevia tarinoita. Hajujen ja sukupuolisuuden esillä pitäminen ei perustunut pelkkään nauruun, vaan kyseessä oli keskiajan kansankulttuuriin palaava käytäntö, joka oli sidoksissa metafyysiseen ja tuonpuoleisuuteen.
   Violettiin hameeseen ja keltaiseen huntuun pukeutunut Saidin äiti, näytelmän suuri Äiti, oli köyhänä ja halpana samalla kertaa kylän kateellisten naisten ja santarmien kunnioittama. Kuin sädehtivä ja arvonsa tunteva jumalatar repaleisessa asussa. Kuin suuri taikuri, joka sai polulle poikenneen eukalyptuspuun ottamaan askeleen ja väistymään. Kuin työnsä hallitseva surijanainen, hautakärpästen ja kuolleiden ystävä, joka ryhtyi vaihtamaan ajatuksia mullan alle pannun Si Slimanen kanssa. Tai kuin taitavista taitavin soturi, joka sai ranskalaisen legioonalaisen sotkeutumaan ja tuupertumaan leipälaukkunsa hihnaan...
   Jopas nyt jotakin. Kyllä vain. Ja niin paljon kun siitäkin puhutaan.
   "Hei, hetkinen. Vedä välillä henkeä, ja hymyile!" Sirkku pyysi aikansa kameraa pideltyään.
   "Hahaa, mikäpäs siinä. Nauranko minä niin kuin häihinsä matkalla oleva Said? Tai niinkuin pahvisen matkalaukkunsa ja eriväristen korkokenkinsä kanssa pelehtivä Äiti? kysyin.
   Maria Casarès oli totta vie osannut. Tämä armoitettu ja taivaasta laskettu näyttelijä oli hallinnut käsien taputtamisen, ilonpidon ja kohkaamisen, suurista toiveista luopumisen ja holtittoman nauramisen. Auki rävähtänyt matkalaukku, jonka Said kuvitteli pitävän sisällään makkaroita ja muita myötäjäislahjoja häätaloon, paljastui kaatuessaan tyhjäksi. Mutta mitä turhanaikaista lahjoista! Häätalossa oli poikaa odottamassa kylän tai lähikylien rumin morsian. Kuinka Said oli onnistunut valitsemaan algerialaisten tarjokkaiden joukosta juuri hänet, tämän Leilan?
   "Voi sinua Said! Poika, poika!"
   Jean Genetin Kaihtimet on tragikoomisuudessaan monella tapaa ajankohtainen ja liikkeelle sysäävä näytelmä vielä tänäänkin. Tyylikkäästi suomennettuna se edustaa kantaaottavuutensa ja poliittisuutensa lisäksi absurdia tilannekomiikkaa, roisia hersyttelyä, joka pitäisi nähdä teatterin lavalla. Mutta se antautuu nautittavaksi myös lukulampun valossa, rampin ulkopuolella, kuin konsanaan hyvät tarinat tai proosarunot (Jean Genet, Kaihtimet. Suomentanut Ville Keynäs. Like 1996).
   Kaihtimet esitettiin lyhentämättömänä viisi tuntia kestävänä näytöksenä Tukholman kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vuonna 1964, siis kaksi vuotta ennen Ranskan Odéonia. Liki 50 näyttelijää oli tehnyt suururakan ja harjoitellut sitä Per Verner-Carlssonin ohjaamana kahdella rinnakkaisella lavalla puoli vuotta.

3. Grande Roue de Paris

   Ilahduin nähdessäni Tuileriesin puiston perällä Pariisin vanhan maailmanpyörän, Grande Roue de Parisin. Täysin tämä metallihäkkyrä ei vastannut siitä luomaani mielikuvaa. Kukaan ei ollut vastaanottamassa vaunuista poistuvia kuten olin kuvitellut madame Chloé Perrotin ja hänen veljensä monsieur Theo Perrotin kohdalla (Tapani Tukiainen, Pedron tähti. Ranskalaisella tiellä Canterburystä Roomaan. Enostone 2016). Mutta hällä väliä, joka tapauksessa tämä maailmanpyörä Seinen rannalla oli silmin havaittavaa todellisuutta.
   "Mitä meinaat, tuletko kanssani?" kysyin.
   "Käy hyvin, koska emme menneet kiertoajelullekaan."
   Kassan jono oli yllättävän lyhyt. Samaan koppiin kanssamme ohjattiin pari, joka ei onnistunut saamaan omaa kabinettia. Mihin tarpeeseen koppi olisi ollut? Seuralaistaan huomattavasti vanhempi monsieur näpsi valokuvia turpeine Botox -huulineen keimailevasta seuralaisestaan. Teimme pariskunnalle tilaa, pidimme ilmeemme.
   "Missä on Notre Dame? Tuo matala rakennusko?" kysyin.
   "Hei, pystytkö löytämään Pompidou-keskuksen?"
   Maailmanpyörän verkkainen vauhti antoi aikaa katseluun.
   Ja samalla Pina Bauschin ja Tanztheater Wuppertalin uskomattomien tanssijoiden muistelemiseen.
   Maanmainio Pina Bausch ei ollut osunut maisemia katselleen monsieur Theo Perrotin makuun. Ei niin vähääkään. Nainen oli ollut liian laiha, idiootin näköinen. Posket lommolla tupakoiva, joka ei ollut sanonut mitään. Hullu saksalainen, joka oli seurustellut mykkänä hevosen edessä ja yrittänyt saada sitä eteensä piehtaroimaan.
   "Hullu mikä hullu. Oikea typerys!"
   Vielä Pina Bauschia pahempaa oli ollut kuitenkin tulossa. Signor Rabelais, madame ja monsieur Perrotin rakkaaksi tullut vieras, oli noussut Wuppertalin tanssijoita jäljitellen maan ja taivaan välillä kiikkuvassa maailmanpyörässä seisaalleen. Oli ojentautunut suoraksi, taivuttanut ruotonsa voimakkaasti taaksepäin. Nostanut sitten kädet nopealla heilaituksella sivukautta ylös.
   Vaunu oli tärähtänyt. Oli näyttänyt hetken kuin ukko olisi horjahtanut päistikkaa vaunun ikkunaan. Monsieur ja madame Perrot olivat pelästyneet. Mutta Francois Rabelais oli iljennyt hohottaa mustan baskerinsa alta: "Ei tässä mitään! Tarvitsen vain lisää harjoitusta!"
   Huokaisin raskaasti, ja syvään.
   Kukaan maailmanpyörän tämän hetkisistä matkustajista ei tehnyt elettäkään temppuillakseen. Pariskunnan mies oli valokuvansa ottanut ja näytti miettivän vaunun sijasta mukavan sängyn keinahtelemista. Hänen nuori ystävänsä tuijotti alas painetuin katsein Seinen yläjuoksulle. Minä ja Sirkku istuimme siivosti aloillamme emmekä edes harkinneet Grande Roue de Parisin vaunun keikuttamista.

  
  
  


 







sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Täältä http://tapanitukiainen.blogspot.fi/ sivustolta löydät tietoa kirjailija, rovasti Tapani Tukiaisen kirjoista, cv:n (koulutus, toimet ja vaellukset) sekä linkkejä haastatteluihin ja kirja-arvioihin.
Valikko oikealla!
Hyvää Uutta Vuotta 2017!