tietolaatikko

Kirjailija, rovasti, psykoterapeutti

Julkaisut:

Kiireesti nyt, monsieur Artaud! Tapani Tukiainen, (208 s.) Valmiixi, 2018

Tanssien ylös Jerusalemiin, Tapani Tukiainen, (272 s.) Valmiixi, 2017

Pedron Tähti - Ranskalaisellä tiellä Canterburystä Roomaan, Tapani Tukiainen, (257 s.) Enostone Kustannus, 2016

Munkin matkassa, Tapani Tukiainen, (395 s.) Kustannuskynnys, 2012

Lintukuningatar, Tapani Tukiainen, (190 s.) Nordbooks, 2009

Kivipallo -Matkalla Pyhiin, Tapani Tukiainen, (308 s.) Porvoon Julmapaino, 2006

Salkutta Lentelevä Sherpa -Vaellus- ja unipäiväkirja, Tapani Tukiainen, (196 s.) Porvoon Julmapaino, 2004

Suuntana Base Camp -Vaelluspäiväkirja Nepalista, Tapani Tukiainen, (216 s.) Myllylahti, 2001





tiistai 8. elokuuta 2017

Pyhän Olavin reitin varrella 16.8.- 14.9.2017

1. Kiitos, Birgitta. Voi kiitos!

   Talorypäs metsäaukion keskellä nosti odotukset kuninkaallisen historiansa takia tavallista ylemmäs. Pelargoniat tervehtivät ikkunaruutujen takaa ja tallattu polku johti mökistä toiseen, mutta missä viipyivät ratsuja vastaan ottavat tallirengit? Missä huliviliprinssi Kruunu Kallea, sittemmin Ruotsin kuningas Kaarle XV:tta, tervehtineet auliit emännät?
   Jämtkrogenin Kungsstuganin ovi oli teljetty. Riippulukon avaaminen edellytti soittamista numeroon, jossa särisi fru Kärstin Leanderin jättämä viesti, ties koska ja missä tilanteessa yöpyjille saneltu
   "Yritä vielä", kehotin paikalle ilmestynyttä Micheliä, rinkkansa laskenutta tanskalaista. Reippaalla pyhiinvaeltajalla oli hallussaan kielen lisäksi Ruotsin suuntanumerot.
   "Ei onnistu. Siellä ei vastata."
   Tanskalaisen jatkettua matkaa Birgitta Birgersdotter kömpi vesisoikkoineen ylös talon takaa löytämältämme lähteeltä. Bjärne Mattson, hänen uskollinen aseenkantajansa, seurasi lukon avaamisponnisteluja. Olin haravoinut seinäpinnat, ovet ja kaikki tuherrukset mutta lukon numeroyhdistelmää en vain löytänyt. Kuhmuisen maitotonkan kylkeen liimattuja numeroitakin, 7841, piti tietenkin kokeilla.
   Kuninkaantuvan sisäpuolella poluntallaajaa kutsuivat pyöreä pöytä, rottinkituoli ja neljä siistiä sänkyä. Avonaisella lasikuistilla, oven tällä puolella, makuusijaksi oli kelvattava soukka puupenkki. Olisi ollut viisasta jatkaa matkaa, mutta seitsemän kilometriä seuraavaan kohteeseen, Stor-Harrsjönin majalle, tuntuivat siinä hetkessä ylipääsemättömiltä. Sitä paitsi oli enää hetki hämärän laskeutumiseen.
   Pyhimys luki ahdinkoni, minä kuvittelin.
   "Rovasti, ei hätää. Minä en heikkoja huonoja kiusaa", Birgitta tuumi.
   "Anteeksi?" kakistelin.
   "Toimeksi nyt. Pyörittäkää lukon kiekoista esiin numerot 148", hän totesi.
   Lukko räpsähti auki ja nariseva vanha ovi sen myötä. Bjärne Mattson purskahti hekottamaan. Vettä ryystävät hevoset nostivat valppaina päätään.
   "Mistä tiesitte, principessa? Miten saatoitte? ihastelin.
   "Tässä iässä sitä hallitsee jo yhtä ja toista", Birgitta nauroi tönäisten tyytyväisenä kukkavaasina toimivaa raskasta maitotonkkaa. "Ei mutta sisälle nyt siitä!"
   Yöstä tuli kylmä ja kaikki kuningas Kaarle XV:lle suodut palvelukset puuttuivat. Sähköä ei ollut eikä mitään lämmitystä. Mustunut takka oli omistettu aikoja sitten kynttilöille, kirjoille, runsaina pursuaville pikkuesineille.
   Ei aikaakaan kun olin valmis.
   Loksautin talon nurkalla käytyäni oven hakaan.
   En kai, minä onneton ruoja, pelännyt tällä vanhoja tarinoita pursuavalla tanhualla?
   Tultiinko pihamaalla rymistelemään? Kurkisteltiinko pelargoniruukkujen takaa? Entä mitä tapahtui rakennuksen lukitussa toisessa kerroksessa? Oliko kulttuurikuningas ja naisten kaataja Kaarle XV ollut ehkä matkalla Norjaan, Nidarosiin? Vai oliko hän ollut sieltä tulossa? Mihin oli majoitettu tässä ruohon ja nokkosten ympäröimässä kievarissa kuninkaan seurue?
   Pyhä Olavi oli seurannut ihmettelyäni huoneen hämärtyvältä seinältä. Toistakymmentä vuotta vanhassa julisteessa tämä Stiklestadin taistelujen sankari uhosi ylös kohotetuin nyrkein, kiiltävine kypärineen ja vihan täyttämine huutoineen. Sotasankarin kaulalla heilui risti. Hengellinen pyhimys ja pohjoismaisten pyhiinvaellusten loistava kohde, todellakin. Voi herra Jumala!
   Suljin silmät ja aloin heijata itseäni uneen.


Pyhän Olavin reitille elokuussa 2017

1. Piikkiä kantapäähän ja matkaan

     Maanantaina suuntaan Tukholman Arlandan kautta Sundsvalliin ja sieltä Pyhän Olavin reitille Trondheimiin. Siis Pyhän Olavin eli Tronheimin Nidarosiin haudatun Norjan kuninkaan kaukaa 1000 -luvulta ja sittemmin Norjan kansallispyhimyksen. Tätä 550 kilometrin taivalta on kunnostettu EU -rahoin, tien varrelle on saatu opasteviitat ja reitti on johdettu sivuun Skandinavian Kölivuoristoa halkovalta pikitie E 14:sta. Arviolta 20 kilometrin välein löytyy ruotsinkielisen opaskirjan mukaan hotelleja, majataloja, vaatimattomampia yösijoja, joten teltan sijasta tyydyn kevyeen makuupussiin (Staffan Söderlund, Marie Sjöström: S:t Olavsleden. Vidmarksbiblioteket 2016). Pariin kertaan evästä pitää varata vuoritaipaleella kahdeksi päiväksi. Reitin kulkeminen on ajoitettu oppaassa vajaaksi kuukaudeksi, 29 päiväksi. Matkan varrella ohitetaan Ruotsin puolella muun muassa Östersund ja talviurheilupaikka Åre. Korkeimmillaan kavutaan 640 metriin Norjan rajan tuntumassa.
    Pyhän Olavin pyhiinvaellus- ja kauppareitti on meille suomalaisille entuudestaan tuttu. Keskiaikaiset lähteet kertovat harjoitetun turkiskaupan ohella muun muassa kokemäkeläisen talollisen Henrik Jasperinpojan patikoinnista Nidarosiin Pyhän Olavin haudalle kesällä 1538. Henrik oli todennäköisesti sairastunut, koska laaditutti perillä Trondheimissä asiakirjan omaisuutensa jaosta, jossa talo meni tyttärelle ja osa talon maista palveluksia suorittaneelle naapurille. Satakuntalainen oli pitänyt vaellusta todennäköisesti sen verran vaatimattomana Roomaan ja Santiago de Compostelaan suuntautuvien kaukovaellusten rinnalla, ettei ollut nähnyt aiheelliseksi testamentin laatimista ennen vaellusta.
    Takuuvarmaa ei ole yhdenkään pyhiinvaeltajan perille ja takaisin pääseminen niinkuin ei jokapäiväinen sängystä nouseminenkaan. Kortisonipiikin saaminen temppuilevaan kantapäähäni varmisti omalta osaltani rinkan pakkaamisen. Ensimmäisellä vaelluksellani Santiagoon vuonna 2003 kannoin samaa harmillista vaivaa mutta pääsin kuin pääsinkin perille viimeiset päivämatkat kinttuani sadatellen (Kivipallo. Matkalla pyhiin. Porvoon Julmapaino 2006).

2. Birgitta Birgersdotter ja hänen tuima aseenkantajansa

    Pyhiinvaellus Roomasta Jerusalemiin heitti eteeni niin Ruotsin Pyhän Birgitan ja hänen aseenkantajansa Bjärne Matssonin kuin koko liudan Italian puolella seurueeseen liittyneitä. Istutuspellolta mukaan lähtenyt Naveed kumppaneineen harmitteli Galilean vuorilla Birgitta Birgerdotterin perään ampaisemistaan, mutta osoittautui sateessa ja maantien pölyssä muiden pyhiinvaeltajien kannustajaksi. Naveed tarttui kitaraansa ja viritti niin Ramallahissa kuin Jerusalemin Getsemanessa meitä vaeltajia yhdistäneet laulut. Pyhiinvaelluksen päätyttyä pakolaiskaverit onnistuivat livahtamaan takaisin Länsirannan Nablukseen ja saivat pian oleskeluluvat Palestiinan valtion tuoreeltaan tunnustaneesta Ruotsista.
    Mitä kavereille kuului nyt, kolme vuotta vaelluksen jälkeen? Entä missä tilanteessa eli niskojaan nakellut Birgitta Birgersdotter, kuninkaiden ystävä ja ruotsalainen ylimystörouva, joka oli ottanut pyhiinvaeltajien joukon komentoonsa. Kantoiko principessa sydämessään ikuista kutsumusta rukoushetkien ja completoriumien pitämiseen?
    Vaikka Olavin polku tuli olemaan pitkä ja mutkikas, oliko se kuitenkaan riittävän pitkä iloisten yllätysten ja jälleennäkemisten kohtaamiseen? Tohtori Martin Lutherin kanssa vaeltaessani kohtasimme maantiellä kauniin unikkopellon jälkeen isä Luigin, joka vei meidät fransiskaanikirkolleen (Munkin matkassa. Kustannuskynnys 2012). Neljä vuotta myöhemmin pieni Fiat jarrutti samalla tiellä ennen Roomaa ja auton ikkunassa hymyilivät samat tutut kasvot (Pedron tähti. Ranskalaisella tiellä Canterburystä Roomaan. Enostone 2016).
    Varmin tapa olla kohtaamatta näitä pyhiinvaellusten lystikkäitä sattumuksia on panna kätensä ristiin ja toivoa. Mutta siitä huolimatta. Voihan hiivatti, silti silti!
   
   
  


  

maanantai 7. elokuuta 2017

Uusi Valamo heinäkuussa 2017

1. Hellyttävä lammas, 20 senttiä

   Katseeni osui Tuohuksen luostarimyymälässä sisääntulijoita ensimmäisessä pöydässä tervehtineisiin valkoisiin pehmolampaisiin. Muistin pörröttäneeni sellaisen kiharaa turkkia myymälässä aikaisemminkin. Lammas killitti minua tummine nappisilmineen ja hymyili elävän tuntuisesti. Harmittelin etten ollut lapsi enkä pystynyt tinkaamaan sitä isältä tai äidiltä kainalooni..
   "Katso kuinka se on suurenmoinen!" äimistelin.
   "Olet jo riittävän vanha. Osta pois", tuumi Sirkku.
   Ikäni suomat mahdollisuudet paukahtivat minulle iloisena yllätyksenä. Eivätkä ne edellyttäneet tuekseen edes diagnosoitua tai kotikonstein määriteltyä dementiaa. Yli seitsenkymppisenä minulle suotiin oikeus tarttua leikkilampaaseen ja istuttaa se kirjoituspöytämme nurkalle. Miehiseen pääkallolla tai sarviaan ojentelevalla häränpäällä somistamiseen olisin voinut ryhtyä piispallisen esikuvan mukaan jo työikäisenä.
   Oi kiitos vihjeestä, vaimo! Kiikutin lampaan ja sylillisen Valamon mustaa teetä kassalle.
   Siinä se on katsellut minua läppärin viereltä jo useita viikkoja. Sen pää on aavistuksenomaisesti kallellaan ja sen silmistä luen hämmästelevän pilkkeen. Joka toisella kerralla se utelee mitä olen kirjoittamassa ja joka toisella kerralla se tinkaa että ymmärränkö myös kirjoittamani. Kerron sille ettei oman tekstin ymmärtäminen saatikka sen heittojen takana seisominen ole meidän ihmisten maailmassamme ollenkaan tärkeää.

2. Jan Fabren kultainen rusettia kantava karita.

   Pääsin todistamaan alankomaalaisen Jan Fabren Louvressa esillä olleesta kultaisesta karitsasta syntynyttä kinaa. Riitelyn osapuoliksi osuivat pyhiinvaellusseurueestamme mamma Assunta ja signorina Chiara, yksi hänen tytöistään. Mamma siveli kultaisesta karitsasta otettua valokuvaa ja kertoi haaveilevansa hienosta ranskalaisesta bordellista. Omaisuus takaisi hänelle tienvarsilla juoksemisten jälkeen turvallisen ja ylellisen loppuelämän. Hän saisi maata divaanilla Jan Fabren jumalainen karitsa sylissä, silittää sitä ja oikoa sen rusettia. Se tyrkkäisi puolestaan kultatuoksuisen päänsä madamen syliin...
   Palkollinen Chiara ponkaisi pystyyn ja huusi mamman suotta himoitsevan itselleen kimaltelevia rahoja ja bordellia, sillä ne eivät olleet häntä varten. Tilanne kärjistyi mamman todettua, että hän pystyisi omaisuutensa turvin huolehtimaan paremmin myös Chiarasta ja muista tyttöraasuistaan. "Teidän tyttöraasunne!" puuskahti Chiara ja kielsi kaipaavansa entistä elämäänsä. Hänellä oli nyt tämä Jerusalemin vaellus ja sen kultakukkasena seuruetta paimentava Birgitta Birgersdotter, hänet maantien laidalta pelastanut ruotsalainen principessa, joka oli luvannut opettaa hänelle ratsastamista.
   "Kultakukkanen? Minkälaista kieltä sinä käytät?" päivitteli mamma Assunta.
   "Birgitan imettäjä kutsui aikoinaan rouvaa tällä nimellä. Minä olen nyt tällä matkalla hänen uskollinen pikkupiikansa", Chiara selitti silmät loistaen.
   Riita kärjistyi mamma Assuntan todettua tytön oppineen tietysti jopa rukoilemaan ja kadottavan siinä hullutuksessa arvokkaan nuoruutensa. Chiara polki jalkaa ja kähisi falsettiin kohonneella äänellä menettäneensä nuoruutensa maantien rupisilla penkoilla mamma Assuntaa ja hänen tyttöjään seuratessaan.
   Oli onni ettei madame selannut kiihdyksissään Jan Fabren loisteliasta Louvre -taidekirjaa yhtään sen pidemmälle. Seuraavalla aukeamalla kultaisen pikku karitsan tarina oli näet jo loppu. Karitsa retkotti lasivitriinin sisällä jalat oikosina.Pää ei liikkunut, kaulan ympäri kiedottu rusetti oli tehtävänsä hoitanut. Minäkään en osannut pidättää liikutustani: "Oi katso! Siinä se lepää liikkumattomana ja kyljellään Herran Voideltu ja Jumalan Karitsa..."
   Mielleyhtymää ja ajatusta Jumalan Karitsasta oli vaikea välttää. Lasivitriinin takana seinällä koreili nimittäin kruusatuissa kehyksissä vanha maalaus, suurikokoinen taideteos, joka esitti Jeesuksen puolialastoman ruumiin hilaamista varovaisesti alas ristiltä.

3. Jumalallinen liturgia ja veljeni Hannu

   Seisoin vierelleni ilmestyneen Hannun kanssa sunnuntaiaamun liturgiassa. Olimme puuhanneet lähtöä Lintulan luostariin mutta jäimme kuitenkin Valamoon. Kyseessä oli liturgiaan osallistumisen lisäksi kaverini ja hänen vaimonsa hyvästeleminen. Lauletuista sanoista en saanut kuin osittain selvää mutta kirkon parvelle sijoittunut Konevitsa kvartetti lauloi vastauksiaan ja osuuksiaan kuin taivaasta laskeutuneet Herran enkelit. Kvartetti oli yrittänyt tainnuttaa kuulijansa reippaalla laululla jo illalla viinituvassa mutta sen aika oli koittanut vasta aamulla, vasta nyt.
   "Ota tuosta", Hannu sanoi kantaen käsissään palan leipää. "Sinulla olisi ollut lupa käydä noutamassa se itsekin."
   Tein seisoessani tuskin ainuttakaan ristinmerkkiä. Olisin kyllä hallinnut tämän taidon mutten siinä tilanteessa kyennyt. Mutta Hannu teki merkit niin kuin kunnon ortodoksille kuului. Rukoili, polvistui alas kirkon lattialle ja oli mukana monipolvisessa liturgiassa, josta itse aistin pelkän koristeellisen ja itseään kauniilla tavalla toistavan pinnan. Ja tietysti ne ihanasti laulavat enkelit, miehiset sanansaattajat, joista näin yhden menevän alle kymmenvuotiaan pojan kanssa pyhälle aterialle.
   Pikisilmäinen lammas katsoo minua muistellessani tätä veljeni Hannun vuoksi merkittäväksi muodostunutta jumalallista liturgiaa. Tätä Valamon miesluostarin pääpyhäkössä näkemääni, tätä ikonien, suitsutuksen ja pyhän oven suunnalta kantautunutta palvelusta. Suljen silmäni ja kuulen pääni sisällä edelleen sen laulun:
   "Muisteltuamme kaikkein pyhintä, puhtainta. siunatuinta, kunniallista Valtiatartamme, Jumalansynnyttäjää, ainaista Neitsyttä Mariaa ynnä kaikkia pyhiä antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan. haltuun."
   "Sinun haltuus, Herra."
   Pöydällä lepää Valamon karitsan vierellä Jumalallinen liturgia, näpsäkkä punakantinen käsikirja, jonka ostin Tuohuksesta samassa yhteydessä kuin lampaan. Kirja tuntuu kutkuttavasti juuri kämmenten sisään sopivalta, jossa se voisi palvella jos näitä liturgioita vielä suorittaisin ja jos uskoni olisi osunut evankelis-luterilaisen sijasta ortodoksiseen. Kulunut aika kertoo, että jotkut rohkeat ja onnekkaat ovat pystyneet näitä sidoksiaan kirkkojemme sisällä myös vaihtamaan.