Pyhiinvaellus Pariisiin huhtikuussa 2017

1. Café de Flore

    Espressot asiakkaita pullistelevassa Café de Floressa merkitsivät konkreettista askeleenottoa pitkään seuraamani Antonin Artaud´n perään. Samasta talonnurkkaovesta oli astunut kahtena viimeisenä elinvuotenaan tämä ranskalainen kirjailija ja teatterinuudistaja, jonka ajatukset olivat pyörineet mielessäni 1980 -luvulta saakka ja josta olin kirjoittamassa parhaillaan romaania. Vinkit Artaud´n liikkumisista Pariisissa olin saanut ikätoveriltani Johanna Enckeliltä, kirjailijalta, dramaturgilta ja teatteriohjaajalta (Johanna Enckell, Antonin Artaudin jäljet ranskalaisessa teatterissa, Like 2003).
   Johanna Enckell oli suunnannut Pariisiin innokkaana opiskelijana 1950 -luvun puolivälissä. Voin mielessäni kuvitella mitä hänen ranskalaiseen teatteriin tutustumisensa oli merkinnyt muun muassa ohjaaja Jean Vilarin ja espanjalaisen näyttelijälegenda Maria Casarèsin tapaamisineen, jolloin itsensä Antonin Artaud´n kiihkeän kuumeisista vuosista ei ollut kulunut vielä kymmentä vuotta. Enckell mainitsee yllättyneensä Pariisin hajusta, joka ei saanut selitystä pelkistä keskustan Halleista, vaan jonka lähteen ajattelen olleen kutkuttavuudessaan mystisempi.
   Antonin Artaud´n teatterinäkemykset olivat eläneet voimakkaina ja käsin kosketeltavina niin mainitsemani Jean Vilarin kuin Artaud´n pitkäaikaisen ystävän, ohjaaja Jean-Louis Barraultin, samoin kuin muun muassa Roger Blinin, Peter Brookin ja Jean Genetin töissä. Mutta kysymys oli ollut heidän kohdallaan ainoastaan teatterista. Artaud itse oli elänyt niin intohimoisesti ja pohjamudissa kyntäen ettei kenestäkään ollut hänen seuraajakseen.
   "Artaud´n käppänän" (hänen itsestään käyttämä nimi) Pariisissa liikkumisen jäjillä olin siis minäkin. Nuuskimassa, pyörittelemässä levottomasti päätäni, kuulostelemassa. Pesunkestävällä ja persoonallisista motiiveista rakentuvalla pyhiinvaellusmatkalla todellakin. Ja tämä kaikki kohdallani vasta nyt, elämäni tässä vaiheessa: vanhana miehenä, ikääntyneenä, ensikertaa tähän kulttuurin metropoliin poikenneena.
   Ivryn kaupunginosassa sijaitsevaa mielisairaalaa ja sen puutarhapaviljonkia en vaimoni kanssa netin kartoilta ja listoilta löytänyt. Kukaties paviljonkia ei enää ollut. Todennäköisesti se kuuluisa kenkäkin, jota Artaud oli ollut sovittamassa jalkaansa viimeisenä aamuna keväällä 1948, oli viskattu roskikseen. Sairaalan puutarhapaviljongissa oli asunut Enckellin mukaan ennen Artaud´ia tämän arvostama Gérard de Nerval, hänen kohtalotoverinsa, onnettoman päätöksen elämälleen hankkinut ranskalainen kirjailija.
   Artaud´n käyttämä metro Jussien asemineen löytyi entiselta paikaltaan, Seinen vasemmalta rannalta. Samoin kuin Latinalaiskorttelin ohella ne kujat ja Boulevard Saint-Germain, joita pitkin ranskalaisemme kulki päivittäin tapaamaan ystäviään Café de Floreen. Tähän 1800 -luvulta peräisin olevaan kahvilaan, jonka kulturellissa kuhinassa viihtyivät Artaud´n lisäksi muun muassa Jean-Louis Barault ja jonka olivat valinneet monien muiden ohella myös eksistentialistit Jean Paul Sartre ja Simone de Beauvoir.
   Kahvilan tyhjäksi jäänyttä yläkertaa somistivat ikkunoiden takana pursuavat kukat ja kasvit, runsautta pullisteleva viherhuone, kukkaiskahvila toden totta. Alakerrassa paksua ja lämmintä ilmaa olisi voinut tökätä kepillä.
   "Katsos tuota!" ilahduin ojentaen kahvilan historiasta kertovaa tablettia mainintoineen Antonin Artaud´sta. "Pablo Picassokin on mainittu. Ei huono."
   Listauksessa olisi mielestäni riittänyt Artaud´n nimi. Ikään kuin nämä muut olisivat alentaneet kahvilan arvoa ja jättäneet hänet muiden merkkihenkilöiden varjoon. Päästyämme ulos kadulle vaimolla sytytti.
   "Haluatko että otan sinusta kuvan?" hän kysyi.
   "Hyvä ajatus, toki toki," innostuin.
   Parin korttelin päässä Seinen suuntaan poikkesimme lyhyelle Rue des Beaux-Artsille. Tämän välikadun, kuten muidenkin lähikatujen, liiketilat täyttyivät taidegallerioista. Johanna Enckell kertoo miten välikadulla toimineessa Galerie Pierressä kuka tahansa saattoi parin heinäkuisen viikon ajan piirrättää muotokuvansa Artaud´lla. Muotokuvansa tai karrikoidun pilakuvansa.
   Entä itse piirtäjän ilmeet, hänen kasvonsa?
   Moneen kertaan olin niitä hämmentyneenä katsellut.
   Hänen piirtämästään omakuvasta vuodelta 1946, kahta vuotta ennen kuolemaa, välittyi samaa pohjatonta elämäntuskaa kuin hänen valokuvastaan kolmikymppisenä uljaana näyttelijänä elokuvassa Jeanne d´Arcin kärsimys. Tosin ruumis oli rapistunut ja syvät rypyt ilmestyneet, mutta miehen silmistä heijastuva lohduton ja synkkä pohjavire oli säilynyt. Mies oli sama, ja sama oli miehen selittämätön tuska ja ahdistuneisuus.
   Tapasiko Antonin Artaud Café de Floressa hengenheimolaisensa, näyttelijä Maria Casarèsin? Uskon että espanjalainen olisi pystynyt nuoruudestaan huolimatta tarjoamaan hänelle samaa kuin Balin teatteri Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1931. Räväkkyyden ja ehdottoman tinkimättömyyden ohella jotakin mukaansa tempaavaa, huolet ja eksistentiaaliset murheet pois sulkevaa. Jotakin sellaista, josta hän kirjoittaa: "Ruton tavoin teatterissa hehkuu jokin kummallinen aurinko, huikaisevan voimakas valo, jossa kaikki vaikea ja mahdoton näyttää yhtäkkiä muutuvan normaaliksi elämän ainekseksi (Antonin Artaud, Kohti kriittistä teatteria. Otava 1983)."

2. Odéon-Théatre Francais

   Pysähdyimme Odéonille vievän pienen aukion laidalle. Ei niin, etteikö Kansojen teatterin interiöörilläkin olisi ollut minulle merkitystä, mutta silmiemme eteen avautunut rakennus massiivisine pylväikköriveineen sai tällä kertaa riittää. Oli helppo kuvitella, että teatterin pramealla julkisivulla olivat liehuneet punaiset ja mustat liput vuoden 1968 keväällä, kun teatteri oli muuttunut valtauksen myötä työläisten kohtaamispaikaksi.
   Sitä edeltänyt kahakka oli tapahtunut Jean Genetin Kaihtimien esityksessä huhtikuun lopulla 1966. Ranskan Algerialaissodan vastainen näytelmä oli kerännyt katsojien joukkoon Algerian sodan laskovarjohyppääjiä ja sotakoulujen oppilaita. Johanna Enckell kertoo, miten savupommit räjähtelivät, tuolien istuimia viskottiin lavalle, parvekkeilta hypittiin näyttelijöiden ja teknisen henkilökunnan niskaan. Jean-Louis Barrault oli saanut päättäväisyydellään väkivaltaisuudet loppumaan ja esitys pääsi jatkumaan.
   Välien selvittely ei ollut kuitenkaan sillä selvä. Jean Genetin näytelmästä taitettiin peistä jopa maan kansalliskokouksessa, jossa kysyttiin voidaanko verovaroja käyttää näytelmään, joka kyseenalaistaa Ranskan armeijan. Odéonin toiminta ajettiin alas ja Barrault menetti virkansa teatterin johdossa.
   Meni 17 vuotta ennen kuin Kaihtimet esitettiin seuraavan kerran Ranskassa. Algerian sota oli jäänyt kauas taakse, mutta Jean Genetin tekstillä nostettiin esiin Ranskan maahanmuuttajapolitiikka ja eurooppalaisten toiminta kolmannessa maailmassa.
   Kaihtimet oli liki sadan roolin esityksenä mielestäni ennen kaikkea espanjalaisen Maria Casarèsin näytelmä. Hän esitti Ranskasta palaavan algerialaisen muurarin Saidin äitiä niin näytelmän ensiesityksessä Odéonissa kuin Nanterressa lähes 20 vuotta myöhemmin. Patrice Chéreau halusi ohjaajana saada hänet toistamiseen tähän suuren naurun rooliin. Kannuksensa Maria Casarès oli hankkinut lapsuudessa Pohjois-Espanjan köyhässä Galiciassa, missä rakastetaan paskalle ja kuselle haisevia tarinoita. Hajujen ja sukupuolisuuden esillä pitäminen ei perustunut pelkkään nauruun, vaan kyseessä oli keskiajan kansankulttuuriin palaava käytäntö, joka oli sidoksissa metafyysiseen ja tuonpuoleisuuteen.
   Violettiin hameeseen ja keltaiseen huntuun pukeutunut Saidin äiti, näytelmän suuri Äiti, oli köyhänä ja halpana samalla kertaa kylän kateellisten naisten ja santarmien kunnioittama. Kuin sädehtivä ja arvonsa tunteva jumalatar repaleisessa asussa. Kuin suuri taikuri, joka sai polulle poikenneen eukalyptuspuun ottamaan askeleen ja väistymään. Kuin työnsä hallitseva surijanainen, hautakärpästen ja kuolleiden ystävä, joka ryhtyi vaihtamaan ajatuksia mullan alle pannun Si Slimanen kanssa. Tai kuin taitavista taitavin soturi, joka sai ranskalaisen legioonalaisen sotkeutumaan ja tuupertumaan leipälaukkunsa hihnaan...
   Jopas nyt jotakin. Kyllä vain. Ja niin paljon kun siitäkin puhutaan.
   "Hei, hetkinen. Vedä välillä henkeä, ja hymyile!" Sirkku pyysi aikansa kameraa pideltyään.
   "Hahaa, mikäpäs siinä. Nauranko minä niin kuin häihinsä matkalla oleva Said? Tai niinkuin pahvisen matkalaukkunsa ja eriväristen korkokenkinsä kanssa pelehtivä Äiti? kysyin.
   Maria Casarès oli totta vie osannut. Tämä armoitettu ja taivaasta laskettu näyttelijä oli hallinnut käsien taputtamisen, ilonpidon ja kohkaamisen, suurista toiveista luopumisen ja holtittoman nauramisen. Auki rävähtänyt matkalaukku, jonka Said kuvitteli pitävän sisällään makkaroita ja muita myötäjäislahjoja häätaloon, paljastui kaatuessaan tyhjäksi. Mutta mitä turhanaikaista lahjoista! Häätalossa oli poikaa odottamassa kylän tai lähikylien rumin morsian. Kuinka Said oli onnistunut valitsemaan algerialaisten tarjokkaiden joukosta juuri hänet, tämän Leilan?
   "Voi sinua Said! Poika, poika!"
   Jean Genetin Kaihtimet on tragikoomisuudessaan monella tapaa ajankohtainen ja liikkeelle sysäävä näytelmä vielä tänäänkin. Tyylikkäästi suomennettuna se edustaa kantaaottavuutensa ja poliittisuutensa lisäksi absurdia tilannekomiikkaa, roisia hersyttelyä, joka pitäisi nähdä teatterin lavalla. Mutta se antautuu nautittavaksi myös lukulampun valossa, rampin ulkopuolella, kuin konsanaan hyvät tarinat tai proosarunot (Jean Genet, Kaihtimet. Suomentanut Ville Keynäs. Like 1996).
   Kaihtimet esitettiin lyhentämättömänä viisi tuntia kestävänä näytöksenä Tukholman kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vuonna 1964, siis kaksi vuotta ennen Ranskan Odéonia. Liki 50 näyttelijää oli tehnyt suururakan ja harjoitellut sitä Per Verner-Carlssonin ohjaamana kahdella rinnakkaisella lavalla puoli vuotta.

3. Grande Roue de Paris

   Ilahduin nähdessäni Tuileriesin puiston perällä Pariisin vanhan maailmanpyörän, Grande Roue de Parisin. Täysin tämä metallihäkkyrä ei vastannut siitä luomaani mielikuvaa. Kukaan ei ollut vastaanottamassa vaunuista poistuvia kuten olin kuvitellut madame Chloé Perrotin ja hänen veljensä monsieur Theo Perrotin kohdalla (Tapani Tukiainen, Pedron tähti. Ranskalaisella tiellä Canterburystä Roomaan. Enostone 2016). Mutta hällä väliä, joka tapauksessa tämä maailmanpyörä Seinen rannalla oli silmin havaittavaa todellisuutta.
   "Mitä meinaat, tuletko kanssani?" kysyin.
   "Käy hyvin, koska emme menneet kiertoajelullekaan."
   Kassan jono oli yllättävän lyhyt. Samaan koppiin kanssamme ohjattiin pari, joka ei onnistunut saamaan omaa kabinettia. Mihin tarpeeseen koppi olisi ollut? Seuralaistaan huomattavasti vanhempi monsieur näpsi valokuvia turpeine Botox -huulineen keimailevasta seuralaisestaan. Teimme pariskunnalle tilaa, pidimme ilmeemme.
   "Missä on Notre Dame? Tuo matala rakennusko?" kysyin.
   "Hei, pystytkö löytämään Pompidou-keskuksen?"
   Maailmanpyörän verkkainen vauhti antoi aikaa katseluun.
   Ja samalla Pina Bauschin ja Tanztheater Wuppertalin uskomattomien tanssijoiden muistelemiseen.
   Maanmainio Pina Bausch ei ollut osunut maisemia katselleen monsieur Theo Perrotin makuun. Ei niin vähääkään. Nainen oli ollut liian laiha, idiootin näköinen. Posket lommolla tupakoiva, joka ei ollut sanonut mitään. Hullu saksalainen, joka oli seurustellut mykkänä hevosen edessä ja yrittänyt saada sitä eteensä piehtaroimaan.
   "Hullu mikä hullu. Oikea typerys!"
   Vielä Pina Bauschia pahempaa oli ollut kuitenkin tulossa. Signor Rabelais, madame ja monsieur Perrotin rakkaaksi tullut vieras, oli noussut Wuppertalin tanssijoita jäljitellen maan ja taivaan välillä kiikkuvassa maailmanpyörässä seisaalleen. Oli ojentautunut suoraksi, taivuttanut ruotonsa voimakkaasti taaksepäin. Nostanut sitten kädet nopealla heilaituksella sivukautta ylös.
   Vaunu oli tärähtänyt. Oli näyttänyt hetken kuin ukko olisi horjahtanut päistikkaa vaunun ikkunaan. Monsieur ja madame Perrot olivat pelästyneet. Mutta Francois Rabelais oli iljennyt hohottaa mustan baskerinsa alta: "Ei tässä mitään! Tarvitsen vain lisää harjoitusta!"
   Huokaisin raskaasti, ja syvään.
   Kukaan maailmanpyörän tämän hetkisistä matkustajista ei tehnyt elettäkään temppuillakseen. Pariskunnan mies oli valokuvansa ottanut ja näytti miettivän vaunun sijasta mukavan sängyn keinahtelemista. Hänen nuori ystävänsä tuijotti alas painetuin katsein Seinen yläjuoksulle. Minä ja Sirkku istuimme siivosti aloillamme emmekä edes harkinneet Grande Roue de Parisin vaunun keikuttamista.