Uusi Valamo heinäkuussa 2017

1. Hellyttävä lammas, 20 senttiä

   Katseeni osui Tuohuksen luostarimyymälässä sisääntulijoita ensimmäisessä pöydässä tervehtineisiin valkoisiin pehmolampaisiin. Muistin pörröttäneeni sellaisen kiharaa turkkia myymälässä aikaisemminkin. Lammas killitti minua tummine nappisilmineen ja hymyili elävän tuntuisesti. Harmittelin etten ollut lapsi enkä pystynyt tinkaamaan sitä isältä tai äidiltä kainalooni..
   "Katso kuinka se on suurenmoinen!" äimistelin.
   "Olet jo riittävän vanha. Osta pois", tuumi Sirkku.
   Ikäni suomat mahdollisuudet paukahtivat minulle iloisena yllätyksenä. Eivätkä ne edellyttäneet tuekseen edes diagnosoitua tai kotikonstein määriteltyä dementiaa. Yli seitsenkymppisenä minulle suotiin oikeus tarttua leikkilampaaseen ja istuttaa se kirjoituspöytämme nurkalle. Miehiseen pääkallolla tai sarviaan ojentelevalla häränpäällä somistamiseen olisin voinut ryhtyä piispallisen esikuvan mukaan jo työikäisenä.
   Oi kiitos vihjeestä, vaimo! Kiikutin lampaan ja sylillisen Valamon mustaa teetä kassalle.
   Siinä se on katsellut minua läppärin viereltä jo useita viikkoja. Sen pää on aavistuksenomaisesti kallellaan ja sen silmistä luen hämmästelevän pilkkeen. Joka toisella kerralla se utelee mitä olen kirjoittamassa ja joka toisella kerralla se tinkaa että ymmärränkö myös kirjoittamani. Kerron sille ettei oman tekstin ymmärtäminen saatikka sen heittojen takana seisominen ole meidän ihmisten maailmassamme ollenkaan tärkeää.

2. Jan Fabren kultainen rusettia kantava karita.

   Pääsin todistamaan alankomaalaisen Jan Fabren Louvressa esillä olleesta kultaisesta karitsasta syntynyttä kinaa. Riitelyn osapuoliksi osuivat pyhiinvaellusseurueestamme mamma Assunta ja signorina Chiara, yksi hänen tytöistään. Mamma siveli kultaisesta karitsasta otettua valokuvaa ja kertoi haaveilevansa hienosta ranskalaisesta bordellista. Omaisuus takaisi hänelle tienvarsilla juoksemisten jälkeen turvallisen ja ylellisen loppuelämän. Hän saisi maata divaanilla Jan Fabren jumalainen karitsa sylissä, silittää sitä ja oikoa sen rusettia. Se tyrkkäisi puolestaan kultatuoksuisen päänsä madamen syliin...
   Palkollinen Chiara ponkaisi pystyyn ja huusi mamman suotta himoitsevan itselleen kimaltelevia rahoja ja bordellia, sillä ne eivät olleet häntä varten. Tilanne kärjistyi mamman todettua, että hän pystyisi omaisuutensa turvin huolehtimaan paremmin myös Chiarasta ja muista tyttöraasuistaan. "Teidän tyttöraasunne!" puuskahti Chiara ja kielsi kaipaavansa entistä elämäänsä. Hänellä oli nyt tämä Jerusalemin vaellus ja sen kultakukkasena seuruetta paimentava Birgitta Birgersdotter, hänet maantien laidalta pelastanut ruotsalainen principessa, joka oli luvannut opettaa hänelle ratsastamista.
   "Kultakukkanen? Minkälaista kieltä sinä käytät?" päivitteli mamma Assunta.
   "Birgitan imettäjä kutsui aikoinaan rouvaa tällä nimellä. Minä olen nyt tällä matkalla hänen uskollinen pikkupiikansa", Chiara selitti silmät loistaen.
   Riita kärjistyi mamma Assuntan todettua tytön oppineen tietysti jopa rukoilemaan ja kadottavan siinä hullutuksessa arvokkaan nuoruutensa. Chiara polki jalkaa ja kähisi falsettiin kohonneella äänellä menettäneensä nuoruutensa maantien rupisilla penkoilla mamma Assuntaa ja hänen tyttöjään seuratessaan.
   Oli onni ettei madame selannut kiihdyksissään Jan Fabren loisteliasta Louvre -taidekirjaa yhtään sen pidemmälle. Seuraavalla aukeamalla kultaisen pikku karitsan tarina oli näet jo loppu. Karitsa retkotti lasivitriinin sisällä jalat oikosina.Pää ei liikkunut, kaulan ympäri kiedottu rusetti oli tehtävänsä hoitanut. Minäkään en osannut pidättää liikutustani: "Oi katso! Siinä se lepää liikkumattomana ja kyljellään Herran Voideltu ja Jumalan Karitsa..."
   Mielleyhtymää ja ajatusta Jumalan Karitsasta oli vaikea välttää. Lasivitriinin takana seinällä koreili nimittäin kruusatuissa kehyksissä vanha maalaus, suurikokoinen taideteos, joka esitti Jeesuksen puolialastoman ruumiin hilaamista varovaisesti alas ristiltä.

3. Jumalallinen liturgia ja veljeni Hannu

   Seisoin vierelleni ilmestyneen Hannun kanssa sunnuntaiaamun liturgiassa. Olimme puuhanneet lähtöä Lintulan luostariin mutta jäimme kuitenkin Valamoon. Kyseessä oli liturgiaan osallistumisen lisäksi kaverini ja hänen vaimonsa hyvästeleminen. Lauletuista sanoista en saanut kuin osittain selvää mutta kirkon parvelle sijoittunut Konevitsa kvartetti lauloi vastauksiaan ja osuuksiaan kuin taivaasta laskeutuneet Herran enkelit. Kvartetti oli yrittänyt tainnuttaa kuulijansa reippaalla laululla jo illalla viinituvassa mutta sen aika oli koittanut vasta aamulla, vasta nyt.
   "Ota tuosta", Hannu sanoi kantaen käsissään palan leipää. "Sinulla olisi ollut lupa käydä noutamassa se itsekin."
   Tein seisoessani tuskin ainuttakaan ristinmerkkiä. Olisin kyllä hallinnut tämän taidon mutten siinä tilanteessa kyennyt. Mutta Hannu teki merkit niin kuin kunnon ortodoksille kuului. Rukoili, polvistui alas kirkon lattialle ja oli mukana monipolvisessa liturgiassa, josta itse aistin pelkän koristeellisen ja itseään kauniilla tavalla toistavan pinnan. Ja tietysti ne ihanasti laulavat enkelit, miehiset sanansaattajat, joista näin yhden menevän alle kymmenvuotiaan pojan kanssa pyhälle aterialle.
   Pikisilmäinen lammas katsoo minua muistellessani tätä veljeni Hannun vuoksi merkittäväksi muodostunutta jumalallista liturgiaa. Tätä Valamon miesluostarin pääpyhäkössä näkemääni, tätä ikonien, suitsutuksen ja pyhän oven suunnalta kantautunutta palvelusta. Suljen silmäni ja kuulen pääni sisällä edelleen sen laulun:
   "Muisteltuamme kaikkein pyhintä, puhtainta. siunatuinta, kunniallista Valtiatartamme, Jumalansynnyttäjää, ainaista Neitsyttä Mariaa ynnä kaikkia pyhiä antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan. haltuun."
   "Sinun haltuus, Herra."
   Pöydällä lepää Valamon karitsan vierellä Jumalallinen liturgia, näpsäkkä punakantinen käsikirja, jonka ostin Tuohuksesta samassa yhteydessä kuin lampaan. Kirja tuntuu kutkuttavasti juuri kämmenten sisään sopivalta, jossa se voisi palvella jos näitä liturgioita vielä suorittaisin ja jos uskoni olisi osunut evankelis-luterilaisen sijasta ortodoksiseen. Kulunut aika kertoo, että jotkut rohkeat ja onnekkaat ovat pystyneet näitä sidoksiaan kirkkojemme sisällä myös vaihtamaan.